Sivut

torstai 28. huhtikuuta 2011

Hiljaa paikallaan

Mitähän sitä mielialastaan sanoisi... Jos ei ajattele mitään, niin ihan jees! Siis pitkiä ajattelemattomia jaksoja takana!

Olen lenkin jälkeen kuulostellut selkääni (hysteerisenä) ja jkv on "väsynyttä oloa" tai arkuutta alaselässä ollut havaittavissa, mikä nyt sinänsä ensimmäisen juoksun jälkeen voisi olla normaalin rajoissa noin muutenkin, mutta enhän minä sitä siltä kannalta ota! Olen yrittänyt varovasti venyttää alaselkää ja muuten pyrkinyt siihen, etten tee mitään mistä tiedän selän ärsyyntyvän. Ja odottanut lopullista halvaantumista.

Jalka on samanlainen kuin ennenkin. Sillä rintamalla ei mitään uutta. Taaskaan. Vieläkään. No mutta ei toisaalta huonompaakaan... Voittohan se on sekin. Miten ei tunnu yhtään voittajalta?

Paino tönöttää paikallaan. Great! Tämähän se oli se laji, josta olen papereita vaille maisteri! Niin ja tekoja vaille tavoitepainossa!


Mutta vaikka minä kiukuttelisin kuinka, ulkona paistaa aurinko ja kevät tulee ihan väkisin. Ei voi mitään! Pakko nauttia - ainakin vähän. Ja juoksemaan menen uudelleenkin. Heti kun luotan selkääni (ehkä jo viikonloppuna). Vähän on kotipilatestakin suunnitelmissa, kun julkipilateksiin en vielä (halvauksen pelossa) uskalla mennä. Pilateksesta pitää kuulemma tulla uusi paras kaverini... No mikäpä siinä! Ainahan yhden kaverin voi vielä ottaa. Ei kai niitä koskaan liikaa ole?

Eli ulkoisesti hiljaa paikallaan, sisäisesti aivan yhtä suurilla kierroksilla kuin ennenkin! No. Elämä on.

Nautitaan keväästä!
tTM

maanantai 25. huhtikuuta 2011

Juoksen, siis olen!


Itse asiassa minulta puuttuu muutama päivä vielä siitä odotetusta 12 viikosta, mutta tänään kun aurinko paistoi ja päivä oli kuin tehty ulkoiluun, en enää pystynyt pidättelemään itseäni ja kävin juoksemassa. Ihan vähän vain. Muutaman lyhyen pyrähdyksen. Voi onnea!

Olisin voinut itkeä ilosta. Ihan hyvin olisin voinut! Mutta olin niin tohkeissani, etten älynnyt edes sitä!

Juoksukunto on kyllä kadonnut kolmessa kuukaudessa, mutta sittenkään juoksu ei ollut tuskaista! Otin yhden tyttäristä kirittäjäksi (ja kantamaan minut metsästä kotiin, jos selkäni laukeaa...). Keskityin selkääni koko ajan ja olin niin tietoinen siitä, että tyttären jutustelu meni varmaan ainakin puoliksi ohi... 13-vuotias teki spurtteja ja kirmaili pitkin rantakallioita. Minä keskityin siihen, että juoksin vain pehmeällä alustalla, rauhallista tahtia, oikeassa asennossa, huolellisesti askeltaen, jne.

Juoksin viisi lyhyttä pätkää, koko lenkin kesto oli 50 minuuttia (siis suurin osa kävelyä kuitenkin!). Tuntui ihanalta. Selkä ehkä aavistuksen väsynyt... En ole siitä edes varma, koska keskityn kuuntelemaan selkää koko ajan niin, että olen siitä tietoisempi kuin pitkiin aikoihin. Lie ollut tällainen koko ajan? Aamuhan sen sitten näyttää...

Oikean jalkaterän seutu ei tunnu näin jälkeenpäin yhtään miltään. Siis sen kummemmalta kuin ennenkään. Juostessa alue (siis se tunnevajaa, liikepuutoksinen osa minua) särki loppulenkistä hieman (väsyneenä alueella saattaa olla hetkittäin kipua muutoinkin), vaikka juoksu sujui hyvin enkä ainakaan itse huomannut minkäänlaista toispuoleisuutta tai väärin askeltamista tms juoksussa. Jotain mätää askelluksessa ilmeisesti kuitenkin oli ollut, koska tunnevammaiseen isovarpaaseen ilmestyi juoksun aikana (olemattoman) pieni mustelma yläpinnalle heti nivelen yläpuolelle... Tämä harmittaa vietävästi. Eihän se kipeä (tietenkään) ole, mutta arveluttaa kuitenkin koko juokseminen (tosi) vähän.

Toisaalta mietin, että tässä on nyt sitä sokkihoitoa ja ärsytystä heikosti toimivan hermon alueelle niin, että jospa vaikka tunto palailisi tai viereiset hermot heräisivät pitämään huolta tästä holtittomasta alueesta... (siis oikeastihan se ei mikään hotiton ole, koska kukaan ei esimerkiksi kävelystäni pystyisi näkemään, että osa oikeaa jalkaani ei tunne normaalisti).

Olo tästä pienestä ärsytyksestä huolimatta on mitä mainioin. Suunnittelin varovasti, että mikäli mitään muuta oiretta ei tule, kävisin seuraavan kerran varovaisen lenkin juoksemassa perjantaina... Samanlaisen. Ei yhtään pidempää. Mikäli selkä oireilee yhtään, pidän vielä pidemmän tauon. Jos todella hankaluuksia tulee, juoksu siirtyy syksyyn tai ensi kesään.

Mutta haaveillahan saa. Eikö saakin?

tTM

kesätuulet kutsuu seikkailuun...

Muutama päivä mökillä. Parissa päivässä kesän ja helteen tapainen. Talven muisto alkaa heti haalistua. Aamupala auringossa. Ensimmäiset auringon polttamat (nenä ja poskipäät).

Samalla osviittaa kesäkeittiön antimista ja omasta suhteesta ruokaan tänä kesänä.

Edelliskesä meni aika tarkkaan pitäen lomaa painon hallinnasta. Ruokailu oli jo selvästi muuttunut (parempaan suuntaan), mutta parantamisen varaa (sokeri ja määrät) vielä riitti! Joten kesän lopputulos oli plussaa (kilot) ja miinusta (liikuntamäärät).

Nyt kun haaveilen kesäisistä juoksu- ja pyöräilylenkeistä, en väsy ihmettelemään viime kesän vähäisiä liikuntamääriä. Lämpö ja mökkielämä sai minut jumittumaan riippukeinuun ja laiturille. Kulkemaan haaveillen kesäkeittiöön. Downsiftaamaan...

Toivon, että tänä kesänä on tultu taas askel eteenpäin. Toivon, että tämän pakkolevon aikana ote liikunasta ei ole herpaantunut! Että rääkki tuntuu yhtä hyvältä kuin ennenkin eikä tarvitse pakottaa itseään lenkille. Tänään ensimmäinen yritys siihen suuntaan.

Aion mennä tänään kokeilemaan ihan muutamaa juoksuaskelta pururadalle. 12 viikkoa täytyy oikeasti perjantaina, mutta selkä voi tosi hyvin ja on ollut oireeton jo... no jonkin aikaa. Joitakin viikkoja? Oikean jalan jalkaterä (isovarvas ja sen viereinen-mikä-sen-nimi-on-varvas) edelleen osin tunnottomat ja pientä liikepuutostakin mahdollisesti on, mutta sehän minulle on sanottu jo useamman kerran, että niiden kuntoutumiselle ei ole olemassa aikataulua eikä tunto välttämättä palaa jalkaan koskaan. Tämä ei kuitenkaan vaikuta liikkumiseen kuten kävelemiseen, joten tuskin juoksemiseenkaan.

Käydään tekemässä ensin pieni pyörälenkki. Mikäli selkä ei tykkää pyöräilystä, jää myös juoksukokeilu tältä päivältä tekemättä, mutta toivotaan, että onni on myötäinen... Miten niin kärsimätön? Miten niin levoton?

Enkä ole. Ihan vähän vaan. Tätä ne pitkät vapaat teettää!

Mikä loistava kesä (melkein jo täällä)!
tTM

Ai niin painorintamalla ei mitään uutta... ihan niinkuin en olisi päätöstä edes tehnyt. Hmm... Pitäsköhän tehdä jotain?

torstai 14. huhtikuuta 2011

Pidetään maailma pyörimässä

Nyt kun liikuntaan menee paljon vähemmän aikaa (koska en voi sitä harrastaa), on aikaa miettiä kaikenlaista. Tulinpa sitten miettineeksi pyöräilyä vähän tarkemmin (reilu kaksi viikkoa aikaa siihen kun saan luvan pyöräillä - onkohan kaikki pyörätiet harjattu jo silloin? Sitä mietin myös...).

Sehän on ihan loistava laji tuo pyöräily! Ensiksikin lajin kansantaloudellinen merkitys kansalaisten terveyden edistämisessä (säästettäisiin valtavat määrät rahaa, jos ihmiset ajaisivat pyörillään autojensa sijaan, laihtuisivat, verenpaine ja kolesteroli laskisivat, sydämen suorituskyky paranisi, sydänkohtaukset vähenisi sekä ilmanlaatu paranisi, keuhkosairaudet vähenisivät - terveydenhuoltojärjestelmä voisi vetää henkeä jne...).

Toiseksi laji on itsessään ekoteko. Kaikki pyöräilyä harrastavat käyttävät lajia (veikkaisin) poikkeuksetta myös hyötyliikkumiseen. Helppo tapa säästää siivu luontoa jälkipolville ja yksi pyörä kestää - no tosi kauan.


Pyöräni on kuulemma huollettu. En ole käynyt sitä edes kellarissa silittelemässä. Tiedättehän. Silloin kun ikävä on kova, ei kärsi edes nähdä rakastettuaan, ellei saa olla yhdessä. Toistaiseksi ikävä kolmas PYÖRÄ, nimittäin selkä, pitää meidät erossa. Mutta meidät on luotu toisillemme ja yhteiselomme on väistämätöntä kuin luonnonvoima.

Enää kaksi viikkoa (vähän yli), rakkaani!

Rullaavia kevätsäitä!
tTM

maanantai 11. huhtikuuta 2011

mä haluun!

Viikonloppuna hieman (ai HIEMAN!!) lipsumista herkuttelun merkeissä, mutta nyt on vain otettava asia siltä kannalta, että tehty mikä tehty ja suunta on eteenpäin. Päivä ja hetki kerrallaan.

Mistään kolossaalisesta ei onneksi ole kyse. Klassisesta Makuuni-irtokarkki-sokerihumala-hässäkästä vain. Jos asia ei harmittaisi, huvittuisin varmasti omasta käytöksestäni. Olen kuin päihteiden käyttäjät ainakin: "mä voin lopettaa tämän milloin vain!" ja "tää on vaan viihdekäyttöä - viikonloppuisin" selittelen asiaa ympäriinsä.

Jossain vaiheessa itsensä pettäminen on kuitenkin lopetettava ja todettava, että en ehkä koskaan pysty elämään kokonaan ilman sokeria. Suuresti kunnioitan niitä, jotka pystyvät, mutta en ehkä koskaan ole yksi heistä. Jo ihan siitä syystä, etten halua sitä tarpeeksi.


Hyvinkin ymmärrän, että elääkseni ja hyvin voidakseni en tarvitse sokeria. Vallan hyvin pysyisin elossa ilmankin. Mutta en taida haluta. Olen oikeasti tämän matkani ajan luullut, että haluan.

Ehkä olen tänään sallivampi itselleni kuin keskiverrosti muuten.

Siispä tänään on päivä, jolloin herkkuja ei missään nimessä osteta vaan lähdetään äkkiä urheilemaan!! Seuraavan kerran kauppaan sitten, kun olen tiukkapipoisempi! :)

Rauhaa ja rakkautta!

tTM

sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

Mielenrauhaa

Tasaiset vastoinkäymiset harmittavat. Kyseessä ei ole mitkään suuret tai uudet asiat. Pieniä tarpeeksi kauan hiertäneitä ärsytyksiä vain. Hermo tuntuu olevan keskivertoa enemmän pinnassa ja kaipaus juoksemaan senkin vuoksi saa kihisemään.

Mikään ei ärsyyntyneenä (lue: niin raivona, että näkee valopalloja) helpota niin varmasti kuin oikea hikitreeni! Meren rantaa pitkin juokseminen ei muuta tosiasioita, mutta hetkeksi murheet helpottaa ainakin (koska on pakko keskittyä hengittämiseen ja lihakset huutaa hallelujaa niin kovaa, ettei oman raivonsa ääntä kuule).

Perjantaista lähtien olisi ollut sellaisen lenkin paikka.

Ehkä pitää rueta kohtaamaan ongelmiaan eikä juosta niitä pakoon! Kaikkeen se juoskemattomuus pakottaakin :) Että oikein henkisen kasvun paikka. No ei kai sentään! Jos vaan puris hammasta ja odottaisi, että pääsee kolmen viikon päästä juoksemaan. Aurinko edes yrittää parhaansa (paistaa), joten lähden ulos koiran kanssa. Mielenrauhaa on turha edes toivoa. Se jäi paketista niin kuin kärsivällisyyskin. No. Elämä on.

tTM

lauantai 9. huhtikuuta 2011

Hyvä puoli

No niin nyt on kaikki menkkaturvotukset ja sipsikuurin pöhötykset kuntoiltu ja salaatilla/hedelmillä haihdutettu. Varsinainen työ voi alkaa. Nyt on tasan kilo matkaa ensimmäiseen tavoitteeseen.

Mitä lähemmäs tavoitetta tullaan, sen varmemmin ajatus jo askaroi tulevassa. En tiedä uskoinko koskaan oikeasti saavuttavani tämän hetken tai sen kilon päässä olevan hetken silloin, kun matkaan lähdin... Nyt tiedän, että saavutan tuon tavoitteen, joten olen alkanut suunnitella elämää eteenpäin!

Kolmen viikon päästä optimistisimman arvion mukaan saan kokeilla juoksemista. Olisipa todella huimaa, jos saavuttaisin tavoitepainoni ilman juoksua! Juoksu nimittäin oli omassa päässäni se salainen ase, joka kaivettiin esiin viime hetkellä. Se joka varmistaisi maaliin pääsyn. Kun kaikki muut keinot on käytetty eikä enää kiristämisen varaa jäljellä, juoksu kuluttaisi ne viimeiset kilot! Miten järjetöntä. Mitä ihmeen kiristämistä?

Ehkä tämäkin nyt on niitä selkärikon positiivisia puolia. En ole voinut juosta. En ole tarvinnut juoksua. Olen pärjännyt ihan hyvin. En ole lihonut holtittomasti (jonka luulin olevan väistämätön seuraus) ja itse painonhallinta ei ole ollut yhtään sen vaikeampaa vähemmällä liikunnalla.

Se mikä on ollut vaikeampaa (noin 1000 x vaikeampaa) on henkinen kantti - jonka pettäminen olisi voinut johtaa pelkäämääni seuraukseen helpostikin. Pää vaatii ulkoilua, hikoilua ja hengästymistä. Raivon kyyneleet ovat käyneet monesti silmissäni! Mutta vaikka psyyke riekaleina olen laahustanut ulkona ja uima-altaassa, niin painonhallintaa se ei ole estänyt!

Terveellistä on huomata, että ei tämä vaatinut sitä juoksua (jos olisin pystynyt loppuun asti juoksemaan, olisin paasannut täälläkin postaus toisensa jälkeen, kuinka juoksu kruunasi projektini varmisti tuloksen). Yllättäen heräsinkin totuuteen, että kyllä minulla idea on hallussa ja pystyn tähän, eikä ole yhtä autuaaksi tekevää tekijää (vrt. juoksu :)). Idea valitettavasti on se vanha: syö vähemmän kuin kulutat... Anteeksi. Niin se vaan on!

Aurinkoista viikonloppua!
tTM

tiistai 5. huhtikuuta 2011

Kesä tulee - oletko valmis?

Tukeva tyttö jatkaa matkaa kohti tavoitettaan ja tämä päivä onkin ollut hyvä päivä (no mutta hyvänen aika, onpa hyvä uutinen! kokonainen päivä! jopas jotakin!).

Uskon vahvistukseksi ja suunnan tarkistamiseksi vedin lehtikorista pölyttymästä jälleen läjän alan julkaisuja ja olen lukenut nyt muutamastakin eri lehdestä viimeisten 2-5 kg karistamisohjeet. Ei mitään mullistavaa. Ei mitään uutta. Tehdään päätös. Tehdään rauhassa pieniä muutoksia elämässä. Ei liikaa kerralla. Ja pysytään päätöksissä.

Ainoa pysäyttävä ajatus (joka kyllä vähän toistaa jo aikaisemmin jankuttamaani Just do it-teemaa) oli eräästä alan julkaisusta silmille pompannut tekstin pätkä, että liikuntaan ei tarvitse odottaa tai ylläpitää motivaatiota. Liikunta ja hyötyliikunta vaan tehdään, koska niin kuuluu tehdä. Ihan niin kuin töihin menoonkaan ei odoteta sopivaa motivaatiota. Tykkäsin ajatuksesta. Just do it! P***e irti penkistä ja pihalle tai salille tai vaikka uimahallille. Niin se toimii.

Kesä tulee. Osa jalkakäytävistä on jo harjattu! Enää vajaat neljä viikkoa, kun pääsen kokeilemaan juoksemista! Siihen mennessä varmasti pätkä pururataakin on sulanut :) Elämä hymyilee ja aurinko paistaa!

Sitä on jalkapuolellakin kevättä rinnassa!

maanantai 4. huhtikuuta 2011

Toteutusta vaille valmis

Oikeastaan jos rehellisiä ollaan (ja mehän ollaan) ajattelin tämän parin viimeisen kilon pudottamista oikeastaan ihan läpihuutojuttuna. Tätä tahkoahan on pyöritetty viimeiset puolitoista vuotta. Matkaa on tultu alas melkein kymmenen kiloa. Eihän tässä mitään uutta ole.

Ja ei olekaan. Ihan samoilla mennään kuin ennenkin. Hyväksi havaittu resepti.

Mutta läpihuutojuttu tämä ei ole ollenkaan. Miten lähellä vaanivat kaikki huonot tavat. Miten nopeasti käsi ojentuukaan herkkujen suuntaan, jos niitä taloudessa on... Miten voi käyttää herkkulakossa olevaa sukulaista tekosyynä herkkujen ostamiseen? Voiko joku selittää tämän minulle? Olen todella pettynyt itseeni (jo nyt).

On vain pakko myöntää heikko luonteensa ja todeta, että elämä on.

Onhan tämä hyvä herätys omahyväisyyteeni. Vaikka tietäis mitä ja paljon, niinku melkein kaiken, niin tuloksia saadakseen joutuu myös tekemään jotain eikä vaan mielikuvaharjoittelemaan! Typerä tyttö!

Paino lähtölukemissa edelleen. Mikä sinänsä jo on ihme! Nyt sitten kun olen todennut, että en vielä edes aloittanut niin voinkin tehdä päätöksen (älkää naurako!!!), että se alkaa taas!

Kyllä hermo menis, jos olisin oman itseni personal trainer. Herranpieksut että voi olla kovapäinen asiakas! Porkkana käteen ja pihalle siitä, tukeva tyttö!

tTM

sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

sunnuntai :)

Sunnuntai - tämä viikonpäivien Johnny Depp. Superia! Hymyilyttää väkisinkin. Kaikki ei tykkää (kokevat muka lähestyvän maanantain uhkan koko päivän yllä - pöh!). Minulle sopii sunnuntai. Hidas aamu, mutteripannukahvia ja sunnuntain hesari. Voiko päivä paremmin alkaa!


Hyvä ystävä ja piiiiitkä koiralenkki. 1 t 40 min meni kaiken kaikkiaan hyvässä seurassa. Toki osa lenkistä oli koirapuistossa seisoskelua, joten ihan noin kovassa kondiksessa en ole, mutta kyllä reipasta kävelyä yli tunti tuli kuitenkin!

Että lienee turha täällä valittaa jalan/selän kuntoa, kun se näin hyvin kuitenkin kestää. Pientä lihasjäykkyyttä lenkin jälkeen tuntuu, mutta ei sen kummempaa. Aika ihanaa kuitenkin, vaikka velipojan juoksemaan lähtöä seuratessani ottikin kupoliin aika tosi paljon.

Ostin ihanan kevään vihreän urheilupaidan ja tällä shoppausreissulla tapasin kohtalotoverini. Nuoren naisen (siis minä en luule olevani nuori nainen - tämä ei ole se yhdistävä tekijä), jolla on ollut kolme prolapsia kerralla ja katastrofaalinen tilanne selässä. Kuntoutuminen on hänelläkin ilman leikkausta sujunut kohtuullisen hyvin, mutta elämä ei koskaan ole ollut ennallaan selkäräjähdyksen jälkeen ja hän joutuu (periaatteessa) kaikessa aina huomioimaan selkänsä.

Hänellä ei varmasti ollut pienintäkään tarkoitusta pelotella, mutta olin kauhusta kankea kuultuani hänen tarinansa! Vedin urheiluliikkeen muovipussia perässäni kotiin kulkiessani ja ajattelin, etten koskaan, en koskaan, tule käyttämään kauniin kevään vihreää urheilupaitaani...

No ikuinen optimisti (tai todellisuuden kohtaamisesta kieltäytyjä) nostaa jälleen päätään ja perjantaisen hellän kevyen salitreenin, eilisen siivousurakan ja tämän päivän megakävelylenkin jälkeen, olen taas varma, että kevään vihreänkin aika tulee vielä.

Kuitenkin suurimman osan aikaa olen niin onnellinen koko ajan kohentuvasta liikkumiskyvystäni, että en ehdi suremaan menetyksiä! Tällä hetkellä on niin jäistä ja liukasta, että ikävä juoksemaan ei ole ylitsepääsemätön. Ihan mukavaa, että ei juuri nyt juoksusäät eivät ole parhaimmillaan. Sitten kun ihanat kevät illat vähän tästä kuivahtavat ja aurinkoiset viileämmät kesäaamut koittavat niin tiedän, että sitten on vaikeampaa.

Kolmen-prolapsin-kohtalotoverini kuitenkin korosti sitä, että ainoa henkilö, joka toipumisessa todella voi auttaa olen minä itse. On opittava kuuntelemaan kehoaan ja ainoastaan siten löytyy oikea tapa liikkua ja ne turvalliset rajat, joita on pakko oppia kunnioittamaan. Näinhän sen varmasti on.

Hiljaa mielessäni toivon, että olisin maltillinen ihminen. Sellainen, jolle kun sanotaan, että tämä jumpan teet joka ilta niin sitten kans tekisin. Mutta toisaalta, millaisen hinnan olen valmis maksamaan, jos vielä pääsisin juoksemaan? Tuntuuko päivittäinen pieni jumppa ja venyttely teistä kovalta hinnalta?

t TM jolla alkaa olla häkkiin suljettu olo... paranemisen merkki? vai levottoman luonteen?

perjantai 1. huhtikuuta 2011

Salille

Kahdeksan viikkoa täynnä. Aion mennä ensimmäistä kertaa salille. Kirjoitan tästä varmuuden vuoksi etukäteen, jos en selviä takaisin kertomaan.

No ei sentään. En ajatellut mennä maasta vetoja kokeilemaan vaan ihan kuntopyörällä ajamaan ja muutenkin salitunnelmaa haistelemaan. Ehkä käyn Kinesis-salissa pyörähtämässä ja peilailemassa venyttelyalueella :)

Salilla nähdään!
tTM