Sivut

tiistai 31. elokuuta 2010

ei oo todellista

Kiirettä töissä. Pieniä onnistumisia. Enimmäkseen paniikkihäiriötä teemalla "apua tuokin pitäisi ehtiä!". Välissä seesteisiä, mutta hyvin lyhyitä hetkiä, jolloin tuntuu, että "kyllä tämä vielä tästä"! Tykkään työstäni, mutta miksi sen pitää välillä olla tuollaista vääntämistä.

Huoli yhden niin kovin rakkaan kovasta urakasta. Enkä tiedä, pitäisikö tukea vai sanoa, että jätä tuo. Nyt riittää. Se oli tuossa. Ei tarvitse enempää. Mutta tekeekö väärin, jos antaa luvan luovuttaa? Mistä tietää, mikä on liikaa? Jos ei olisi niin tunteella mukana niin varmaan tietäisikin.

Monenlaista töistä ja kotoa pyörii mielessä non-stoppina 24/7. Osan vatvominen turhaa. Osaa pitäis ehtiä ja jaksaa vatvoa paljon enemmän! Toisaalta on välillä oltava ihan kokonaan vatvomatta ja luottaa siihen, että asiat järjestyvät. Vastaukset ovat jo olemassa. Pitäisi vain malttaa pysähtyä kuuntelemaan itseään.

Tänään kävin juoksemassa lyhyehkön lenkin. Väsynyttä menoa. Eipä ihme! Väsymystä totisesti onkin. Lenkin jälkeen illan mittaan on alkanut koskemaan kurkkuun! Voi elämä! Tämäkin vielä. Nyt ei millään sopisi/ehtisi/saisi sairastua! Villasukat jalkaan, kuumaa mehua ja peiton alle!

Huomenna herään terveenä! En anna flunssalle lupaa tulla!

lauantai 28. elokuuta 2010

Valmistautumista

Juoksutapahtuma eli Midnight Run lähestyy, joten alan psyykata itseäni:

- Ei enää uusia lajikokeiluja (ettei jokin mystinen paikka kipeydy ennen kisaa - niin kuin viimeksi, ennen Naisten Kymppiä, muistatteko? Voi hyvää päivää!)
- Ei enää liian pitkiä juoksulenkkejä ennen tapahtumaa. Vain kevyitä, rentoja hölköttelyjä. Korkeintaan kaksi kertaa.
- Lihashuoltoa, venyttelyä ja jopa ihan lepoa! (mulla on muuten venyttely-dvd! avaamattomana, muoveissaan...)

Mutta ei vielä tänään! Eihän? Käytiin zumbassa veivaamassa ja heiluttelin vielä kahvakuulaa päällekin... Ai niin, vatsoja tein myös. Huomenna ajattelin juosta kuitenkin vähän pidemmän lenkin, juu, juu viimeisen ennen tapahtumaa. Ensi viikosta tulossa kiireinen töissä ja liikunnat voi jäädä vähälle. Nyt ihan vähän vielä varastoon. Viikolla alan sitten noudattamaan tuota listaa. Loppuviikosta olen ihan urheilematta.

No koiran kanssa tietysti lenkkiä. Kävellen, kävellen.

Ja töihin voisin pyöräillä. Ajan kanssa, kaikessa rauhassa.

Ihanaa, kun jaksaa ja voi liikkua. Tervehdyttäviä ajatuksia kaikille teille blogi-ystäväni, joiden liikkumista erilaiset vaivat ovat viime aikoina rajoittaneet!

torstai 26. elokuuta 2010

Lempeitä rajoja

Jo vain. Eilen lenkki oli jo parempi. Juoksin koko tunnin ja kävelin päälle noin vartin. Vähän penikoissa tuntui, mutta venyttelin todella, todella hyvin, joten tähän aamuun oli ihan hyvä lähteä. Ei kipuja eikä jäykkyyttä missään. Hyvä. Juoksussa oli vähän tekemisen makua, mutta ei liikaa. Ei tarvinnut ihan sisulla vetää, mutta kevyempääkin on joskus ollut.

Ruokailu on tuottanut päänvaivaa. Tein jokunen aika listaa siitä, miten syön. Pariin päivään en syönyt varmaan mitään siltä listalta. Vaan siltä toiselta listalta. Siltä nou-nou-listalta... Mitä ihmettä? Siis ainoa hyvä asia on, että en ole syönyt karkkia (enkä jätskiä enkä sokerilimuja). Mutta muuten ruoka on koostunut tasan väärin. Lounaaksi syön kyllä salaatin töissä, mutta ne ovat parina päivänä olleet pasta-salaatteja... Vihannekset ovat loistaneet poissaolollaan - ainoana poikkeuksena kävellessä syöty tomaatti. Leipää on mennyt vaikkakin ruisleipää.

Välillä mietin, että olenko liian ankara itselleni. Jos ottaisin tämän ruokailun rennommin, ehkä se olisi helpompaa? Pienikin harha-askel tuntuu välillä ylipääsemättömältä, vaikka liikunkin reippaasti. No ehkä olisi varaa tuohon mielipiteeseen, jos tulokset olisivat kovinkin rajuja. Paino edelleen sama 61,3 kuin kuusi päivää sitten...

Nyt laitan syyttelyn hetkeksi syrjään, keskityn tähän hetkeen ja lupaan itselleni:

Huomenna en syö sokeria.
Huomenna syön vihreää salaattia, vihanneksia, marjoja, kalaa/kanaa.
Huomenna liikun sopivasti.
Huomenna lepään tarpeeksi.

Ja tämän kaiken teen, koska arvostan itseäni ja haluan itselleni kaikkea hyvää! Tämän voi tehdä oikein vaikkei vetäiskään hampaat irvessä!

Kohti rentoa viikonloppua!

maanantai 23. elokuuta 2010

Juoksee parsonien kanssa

Olipahan lenkki.

Parasta lenkissä oli se, että voin todella sanoa, että koirani on oppinut juoksemaan. Duracell juoksee sopivasti hieman edellä, pitäen yllä hyvää vauhtia (ei nimittäin ole tietoinen siitä, että mäkeen voi löysätä vauhtia). Poukkoilu on vähentynyt 75 % (luku ei perustu mihinkään tutkimukseen ja on todennäköisesti seuraavalla kerralla huomattavasti alhaisempi). Muutamaa kuolemaa halveksuvaa pomppua jalkoihini lukuunottamatta lenkki sujui hyvin. Siis koiralla.

Minulla juokseminen tuntui sekä penikoissa että perslihaksissa... Jokainen tärähdys tuntui jaloissa (reisissä) ja juoksin sentään pehmeällä alustalla. Välittömästi ajattelin, etten tule selviämään parin viikon päästä Midnight Runilla asfaltilla! Tunsin olevani tolkuttoman painava. Kiitos napakoiden alusvaatteiden (kyllä, shock absorber run) en sentään pompahdellut täysin holtittomasti. Ainoa iloni. Ruokailustakin oli liian vähän aikaa.

Reaktioni ei ollut ehkä looginen (ja tuskin kovin fiksukaan), mutta järkeilin asian niin, että koska en tällä menolla pysty juoksemaan pitkään, niin juostaan sitten kovaa. Lisättiin vauhtia ja puolen tunnin jälkeen alkoi juoksu sujua, mutta energiat olivat häipyneet ja jättäneet minut, joten oli pakko suunnata kotia kohti.

Duracell oli selvästi tyytyväinen, kun päästiin kotiin. Minun olisi tehnyt mieli hakata päätä seinään, vaikkakin se hyvä olo tulee huononkin lenkin jälkeen. Venytellä pitäisi vielä enemmän... Plääh!

Tänään sain yhteistyökumppanilta (jota en ole nähnyt vähään aikaan) lähes kuiskatun kahdenkeskisen palautteen: sun ulkomuotosi on muuttunut kokonaan! Sun on täytynyt pudottaa useita kiloja ja hiusten värikin on muuttunut!

Kyllä kai se on vähitellen itsekin uskottava, että muutosta on tapahtunut, kun ihmiset sitä toistelevat. Itse vaan toivoisi vieläkin nopeampaa muutosta tapahtuvaksi. Paitsi tätä laihdutusta, opettelen edelleen kärsivällisyyttä!

Iloista viikkoa kaikki kanssasisareni!

sunnuntai 22. elokuuta 2010

Lepopäivä

Perjantaina konsertti ja eilen loistavat juhlat rakkaiden ihmisten kanssa. Tänään ansaittu lepopäivä.

Söin tänään pizzaa. Ensimmäistä kertaa... en edes muista milloin viimeksi. Ja se oli niin hyvää, siis todella hyvää. En kadu. Vaan iloitsen ja nautin. Käyn vatsan viereen nukkumaan ja huomenna alkaa taas kurinalainen elämä.

Eilinen ihana ilta ystävien kanssa kantaa vielä tähän päivään. Hyvä mieli on loistava seuralainen. Ehkä juuri sen vuoksi pystyn iloitsemaan pizzastani, enkä edes ajattele sitä hairahduksena. Edes huomenna :)

perjantai 20. elokuuta 2010

Olen onnistuja

Pitänee opetella ajattelemaan ilolla myös tätä kesää. Jonkinlainen järki syömisiin on tullut, kun paino kerran oli samana pysynyt. Jollakin tavalla osaan kuitenkin itseäni kuunnella ja koostaa ateriatkin kohtuullisen oikein. Se mikä kesällä luonnollisesti meni metsään oli herkut. En ole varmaan koskaan syönyt niin paljon jäätelöä kuin tänä kesänä. Mutta en toisaalta koskaan myöskään syönyt niin vähän karkkeja kuin tänä kesänä!

Eli sen sijaan, että olisi pettynyt siihen, ettei paino pudonnut, onkin oltava tyytyväinen siihen, ettei se noussut tuon enempää. Entisessä Elämässä olisin hyvin voinut ajatella, että no ei tästä mitään tullu, joten eiköhän tämä ollut sitten tässä ja olisin lähtenyt siltä istumalta Makuuniin ostamaan irtokarkkeja. Mutta nyt Uudessa nykyisessä Elämässäni totean, että hitsi miten kiva, kun paino on kuitenkin vain tämän verran ja tästä on hyvä jatkaa. Pääsen jo hyvän matkaa eteenpäin, kun hylkään taas sokerin! Sitten mietin tarkasti mitä suuhuni laitan, kuinka ruokalautaseni rakennan ja vielä määriä! Minulla helposti lipsahtaa myös liian vähäisen syömisen puolelle ja hyvin tiedämme, mitä siitä seuraa! Ei hyvää.

Näillä suunnitelmin jatkan projektissani etenemistä tavoitteeni suunnassa.

Niin ja senkin tuossa onnistuin järkeilemään, että kun on siis tavoite hyväksyä itsensä kaikissa vaiheissa tätä projektia ja olla itselleen hyvä ja arvostaa itseään - joten kun nyt ei enää palkita herkuilla, niin ilman muuta uusien vaatteiden osto voisi nyt juuri olla se oikea tapa arvostaa itseään. Ehtisiköhän sitä jossain välissä pyörähtää vaatekaupoilla :) Tätä täytynee selittää, sillä vaikka tein alun alkaen sen päätöksen, että ostan uusia vaatteita vasta projektin hyvin jo edettyä niin ihan koko ajan olen niitä kyllä ostanut... mutta jo yhden vaatekoon pieneneminen saa vaatteet roikkumaan päällä ja se ei näytä hyvältä! Tosin seurauksena on muutama kiva vaate, jotka on liian suuria nyt... Mutta siis mehän olimme jo päättäneet iloita kaikista isoiksi käyvistä vaatteista!

Letkeää viikonloppua urheilua ja hyvää ruokaa! Se on sitten U2 tänään!

torstai 19. elokuuta 2010

Eilen tää mietti taas

Ehkä olen jotekin kuitenkin pohjimmiltani pohdiskelevaa sorttia vai mistä ihmeestä johtunee, että tähän Uuden Elämän projektiini liittyy todella paljon työstämistä myös ajatusten tasolla. Ja vaikka aina välillä tuntuu, että juu tässähän tämä on, no nyt mä sen tajusin, niin eipä tarvitse kauhean kauan aikaa kulua, kun tekee jo seuraavan oivalluksen ja joutuu ajattelemaan monta asiaa uusiksi. Tai ehkä kyse todella on suuremmasta muutoksesta kuin olin etukäteen ymmärtänyt myös pään sisällä.

No eilen ostin yhden alan lehden (siis painonhallintaan liittyvän), jossa kannessa jo luvattiin ohjeet siihen, että miten ne viimeiset viisi kiloa lähtee. No meikäläinenhän on saman tien koukussa ja voidaan kelata kassalle. Ohjeita antamassa oli monenlaista asiantuntijaa ja mitään uutta siellä ei nyt varsinaisesti konkreettisella tasolla tullut. Mutta joku henkisen puolen valmentajista (tai sit oli ihan muun alan ihminen) sanoi, että tai entä jos hyväksyt itsesi sen painoisena kuin olet.

No en aio hyväksyä. Mutta tästä lauseesta heräsi kuitenkin yksi oivallus. Minun kohdallani. Nimittäin se, että minähän en hyväksy itseäni. Siis eihän itsensä hyväksyminen voi liittyä pelkkään painoon. Nyt se tyytymättömyys vain kulminoituu tuohon painoon. Olen jo aiemminkin puhunut tästä älyttömästä tavastani ajatella, että kaikki on paremmin sitten, kun olen laihempi!??!!? Niin niin. Normaalipainohan aakkostaa sun cd-levyt, muuttaa kotisi kerrostalosta omakotitaloksi järven rannalle, tekee pomosta inhimillisen, urasta nousujohteisen, lapsista tottelevaisia ja miehestä rakastavan ja perheelleen uhrautuvan ja tämä kaiken keskellä sinä olet tyyni, tyytyväinen ja tasapainoinen. Näinhän se menee?

Mutta tämän poukkoilevan ajatusketjun jälkeen kuitenkin tajusin, että olen oikeasti sillä itsensä hyväksymisen tiellä tämän Uuden Elämän projektini kanssa. Olen tämän vuoden aikana ollut positiivisesti yllättynyt, mihin kaikkeen ennen halveksimani (ehkä vähän voimakas sana, mutta selkiyttää teille ideaa, ehkä "häpeämäni" olisi parempi) keho pystyy (vaikkapa nyt säännölliseen juoksemiseen) ja oppinut arvostamaan myös aikaisempia saavutuksia. Kesän roikoilun/loikoilunkin aikana pää pysyi niin kasassa, että voin sanoa suorittaneeni painonhallintaa, vaikkei paino lomalla laskenutkaan. Olen tämän kevään aikana oppinut jo monia asioita sekä iloitsemaan siitä, mitä nyt on esim. huomattavasti parempi kunto, ketteryys, notkeus, pienempi vaatekoko, jne. kuin vuoden vaihteessa. Samalla tajusin motivaatiokuvan merkityksen. Sisarellani on jääkaapin ovessa kuva itsestään laihimmillaan, minulla lihavimmillaan (rangaistuskuva?).

Vaikka aionkin jatkaa edelleen eteenpäin kohti pienempiä painolukemia niin silti aion myös hyväksyä itseni tällaisena, tässä vaiheessa projektia. Tämä ajatus vapautti minut olemaan ystävällisempi itselleni ja toteamaan, että esimerkiksi juoksemisen lisäksi kehoni pystyy laihtumaan. Ne loput viisi kiloa voi pudottaa arvostaen itseään eikä taistellen. On ihan kivaa olla Minä!

maanantai 16. elokuuta 2010

Kyllä, hyvät oli

Nimittäin juoksurintsikat! Pakko myöntää. En tiennyt, mitä paitsi olin jäänyt. Taas yksi mukava lisä juoksunautintoon!

Huomenna töitä kotoa käsin ja aion myös livahtaa zumbaan ajoissa. Lasten harrastusten tämän syksyinen aloitus vaatii vähän koodailua ja lähinnä kuljettamista, joten omat liikkumiset täytyy sijoittaa sellaisiin väleihin, että koko paletti pyörii. Onneksi luovuutta perheestä löytyy! Vaikka itse liikuntaa rakastankin niin pienellä kauhulla katselen 12-vuotiaan tyttölapsen liikuntakalenteria... Kun pitkän koulupäivän päälle on 3 tunnin treenit niin vähän se hirvittää. Mutta lapsi tuli treeneistä hymy huulilla ja odottaa jo huomista (seuraavia treenejä) niin, mikäs siinä! Antaa mennä. Kertaakaan ei ole tarvinnut painostaa ja hoputtaa treeneihin. Soittaa perään, että kai sä ehdit mut heittää, kun mun pitäis olla ajoissa... Tottakai ehdin.

Painon suunta on oikea eli laskeva meikäläisellä. Yhtälailla kuin ruokailu ja liikunta myös pää pidettävä tarkasti hallussa. Nyt ei lipsuta, kun kaikki palaset tuntuu olevan koossa ja edistystä tapahtuu! Tällä hetkellä todella hyvä fiilis projektista. Ei epätoivoa vaan toiveikasta realismia :) Pidetään tämä!

Jumpissa ja lenkkipoluilla nähdään!

lauantai 14. elokuuta 2010

Arvaa kuinka juoksettaa

Juoksemisen hyvistä varusteista on useampi blogimaailman asukas kertoillut. Kyllä minäkin tykkään juosta musiikin kera. Joskus tuntuu ihan älyttömältä, kun maisemat on upeat tuolla rantalenkillä, tukkia korvansa kaikilta luonnon ääniltä ja juosta kuulokkeet korvilla. Mutta musiikki vain antaa niin hyvän nosteen liikkumiseen ja rytmin niin ylämäkeen kuin loivemmallekin pinnalle. Tarvitsisin lisää hyvää juoksumusiikkia. Mitä sinä kuuntelet juostessasi? Millä musiikilla juoksun saa aina sujumaan? Monesti muistan hyvää musiikkia juostessa kuunnellessani sisäpyöräilyohjaajani sanoja: "älä kuuntele jalkojasi, kuuntele musiikkia!" :) Sisulla vaan eteenpäin vaikean kohdan yli ja taas jaksaa. Useimmiten.

Sitten tietysti ne hyvät juoksukengät. Minulla hyvät kengät paranivat vielä entisestään, kun keväällä ostin samaa merkkiä, mutta puolta numeroa isommat kengät kuin edelliset. Nyt kengät ovat ihan täydelliset. Juoksu on niillä kevyttä ja helppoa (paits silloin kun se on raskasta ja tahmeeta jostain muusta syystä).

Mutta pudotettuani 5 kg varusteistani epäsopivaksi ovat käyneet juoksurintsikat. Viiden kilon takaiset ovat liian isot juoksemiseen. Kaapistani löytyy muutaman vuoden takaiset pienemmät, jotka ovat oikein sopivat ja hyvät, mutta eivät varsinaiset juoksurintsikat. Vaikka niistä ihan hyvä tuki juostessa on löytynyt niin silti haluan niin totaalista liikkumattomuutta kuin tällä varustuksella on mahdollista.

Tänään oltiin koulun alun lähestyessä ostoksilla hakemassa vaatteita ja muita koulutarvikkeita sekä lasten liikuntaharrastuksiin asusteita. Samalla siinä sitten vihdoin sain aikaiseksi mennä urheiluliikeeseen sovittamaan himoitsemiani Shock Absorberin Run-rintsikoita. Ympärykseen riitti se 5 cm pienempi kuin edellisissä. Eli kyllä ne edelliset liian isot on! Vielä kun plussa-kortilla sai 20%-alennuksen kyseisista arvokkaista tuotteista, ostopäätös oli helppo tehdä. Pakettiin vaan.

Aikataulu meni sitten niin, että meidät hätisteltiin viimeisten joukossa kauppakeskuksesta ulos ja kotona oli mentävä suunnilleen suoraan saunaan, joten juoksut tältä illalta jäivät väliin. Mutta huomenna! Heti aamusta. Lenkkipolulla nähdään!

perjantai 13. elokuuta 2010

Viikonloppuja

Ruokailun läpikäyminen oli tosi terveellistä. Tuli jälleen mietittyä, että miten tätä tehdään. Vaikkei selvitykseni varmastikaan ollut mitenkään perusteellinen, tuli käytyä syömisiä omassa päässä läpi. Palasi mieleen se, kuinka tämä oikeasti on mahdollista ja helppoakin, jos ei anna joka mieliteolle periksi vaan etenee enemmän järjellä. Ja onneksi tämä oivallus näkyy myös sivupalkissa painon laskuna. Puolikiloa edellispaniikkipunnituksesta on pudonnut ja tämän viikon tavoitteeksi laitoinkin itselleni 62 alittamisen. Hienoa, että siihen on päästy jo nyt perjantaina. Maanantaina lukemat pitää olla edelleen alle 62! Tämä motivoi kyllä.

Sen kyllä luetteloa tehdessäni huomasin, että eihän mun ruokavaliossa ole ollenkaan tarpeeksi kuitua. Teinkin sitten iltaruuaksi oikein perinteisen kaurapuuron (veteen) ja sekaan heitin pakastemustikoita ja ai miten hyvää!! Kaikkien kesäisten ja mausteisten makujen jälkeen rehellinen kaurapuuro ja mustikat maistuivat todella herkulliselle! Taas tuli todistettua, että vaihtelu virkistää.

Viime viikko oli liikunnallisesti hyvä. Kaksi zumbaa niin, että tanssisalin ikkunat olivät täysin huurussa! Lisäksi pyöräilyä on tullut 50 km ja kävelyä (reipasta koiralenkkiä) paljon... Alkuviikosta tuntunut hartioiden jumitus helpotti zumbaten. Sen verran hartioiden(kin) pyörittelyä tuli tehtyä :)

Pikainen sukulaispiipahdus (yön mittainen sentään) tulossa ja sitten viimeiset valmistelut ennen koulujen/arjen alkamista. Uskomatonta miten nopeasti tämä kesä on mennyt. Kuin juosten - hahahaaaa! Nyt siis kesää mitataan lomissa. Ulkona kesä jatkuu edelleen. Lauantaille on luvattu tänne etelään 29 astetta lämmintä. Hyvä treenisää? Jo vain. Seuraava henkilökohtainen tavoitteeni on Midnight Run - 10 km juosten kesäyössä! Ihanaa!

Hyvää viikonloppua, viisaita valintoja ja sopivasti treeniä!

keskiviikko 11. elokuuta 2010

Ruokaisaa asiaa

Taina kyseli jossain aikaisemmassa kommentissa, miten syön... Todella hyvä, että herätit minut tätä asiaa taas miettimään näin syksyn ja uuden aloituksen tullen. En tule antamaan mitään ruokapäiväkirjan tyyppisiä selvityksiä (koska ruokailuni ei varmasti ole mitenkään esimerkillistä eikä erityisen tehokastakaan - katsokaa vaan painonseurantaani tuosta sivupalkista :)), mutta kuitenkin voisin ihan itseänikin varten käydä läpi niitä periaatteita, joilla tähän asti on tultu. Ja kuitenkin tässämain myös pysytty!

Eli pahin ja rakkain viholliseni on Sokeri. Silloin kun oikeasti tuloksia halutaan, on minun kieltäydyttävä siitä kokonaan. Minun on mahdollista olla ilman sokeria, kohtuukäyttö kuitenkin on aivan liian vaikeaa minulle... nyyh! Pahinta ovat suklaa ja irtokarkit. Ne ojentelevat pieniä sokerisia käsiään minua kohti ja kutsuvat minua nimeltä... En lue kaikkien ruokien sisällysluetteloita etsien piilosokereita, mutta tämä tarkoittaa siis karkkia, jäätelöä, leivonnaisia, jne. selkeästi sokerisia juttuja. Ne ovat nou-nou. Tämä on painon nousuni - ja laskuni salaisuus. Sokeri. Pyrin välttämään kaikenlaista turhaa hiilihydraattia muutenkin.

Perunaa en käytä ollenkaan. En siis syö perunaa muutenkaan juuri lainkaan, joten tämä ei ole mikään ongelma. Valmiin ruuan ääressä voin hyvin ottaa kasviksia ja salaattia sekä kastiketta - perunan pois jättäminen ei ole mitenkään uusi juttu mulle, enkä sitä kaipaa.

Valkoinen vilja myös jää pois. Syön pelkkää ruisleipää tai täysjyvävaaleaa. Tämä ei minulle ole uhraus. En erityisemmin pidä ihan vaaleasta leivästä. Tai leivästä ylipäänsäkään. Syön leipää todella vähän. Aamupalalla yhden, joskus iltapalalla yhden... Rukiisia porkkanapiirakoita ilman mitään päällysiä välipalana. Riisi ja pasta täysjyvänä. Koko perhe syö nämä täysjyvänä myös eli ei edelleenkään erityisjärjestelyjä. Vehnää syön oikeastaan vain couscousina.

Proteiiniin panostan. Syön enimmäkseen kanaa ja kalaa, erittäin harvoin punaista lihaa. Tämäkin on ihan aikaisempaa valintaa eikä dieetin tuomaa. Proteiinin lähteiden kanssa syön kasviksia ja salaattia, mutta välillä myös riisiä, pastaa, couscousia. Marjoja ja hedelmia pitäisi syödä enemmän. Oliiviöljyä lorautan salaattiin.

Näinkin kirjaten valintani näyttävät terveellisiltä ja oikeastaan siltä, että kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla todella ideaalipainoinen, jos todella syön näin. No sitten päästäänkin ongelmiin:

Siis sokeriin sortuminen tapahtuu hetkessä ja on osin tiedostamatonta (joo ihan varmaan). Yhtäkkiä havahdun suklaata kädessä! Ihan käsittämätöntä. No sitten kun oikeasti jätän sen sokerin pois niin ongelman ydin on määrissä! Eli sorrun syömään turhan isoja annoksia. Samoin lautasmallia saa vahtia eli että niitä kasviksia ja salaatteja todella on se ainakin puolilautasellista ja enemmänkin!

Pyrin siihen, että syön aamupalan, lounaan, välipalan, iltaruuan ja iltapalan. Nämä -palat voi olla osa kevyitäkin kuten hedelmä, joskus leipää, useimmin jugurttia, rahkaa, tms. Riippuen aina vähän päivän rasituksista. Jykevämpää välipalaa tarvitaan kovasti liikunnallisina päivinä. Mutta tavoite on, että näiden välillä ei mitään suuhun laiteta, paits tietysti juomista. Vettä yritän edelleen opetella juomaan. Helpommim sorrun light-limuihin ja -mehuihin...

Eli hirmuisen tajunnan virta avautumisen jälkeen ydin asia on: Sokeri ja valkoinen vilja pois, määrät pienemmiksi, lautasmalli oikeasti käyttöön. Kasviksia. Proteiinia. Hyviä valintoja. Helppoa kuin heinän teko kesällä!

Näillä mennään kohti kevyempää syksyä!

tiistai 10. elokuuta 2010

Arvostus ja tuki

No, pahin vouhkaaminen on nyt (hetkellisesti) ohi. Olen päättänyt suhtautua urakkaani vähemmän tunteella ja enemmän järjellä. Hillittömästi, jos tunteilee, niin se äkkiä heijastuu ruokailuunkin (kyllä, hillittömyytenä!). Alkaa se vuoristorata, että syön herkkuja, koska ei tästä kuitenkaan mitään tule tai palkitsen itseni hyvin tehdystä (sijoita tähän ihan mikä tahansa toiminto) herkuilla tai lohdutan itseäni (tähän väliin voit lisätä kuinka mitättömän vastoinkäymisen tahansa) herkuilla, jne. Niin kuin tiedätte!

Joten nyt mennään järjellä. Otetaan se aamupaino ihan vaan aamupainona. Että aha, tänään tämmöstä ja siitä kun edetään oikeassa suunnassa niin kyllä se tästä taas. SEN ON PAKKO!!! No niin.

Nettimaailmassa kuntoprojekteja ja laihdutustarinoita lukiessani olen törmännyt monenlaisiin ympäristön reaktioihin näihin projekteihin. Osalla oli kokemuksia ympäristön vähättelystä tai esimerkiksi työyhteisössä jatkuvasta syömisen tyrkyttämisestä. Erityisen paheksuttavaa tämä tyrkyttäminen on silloin, jos tyrkyttäjä on tietoinen toisen projektista. Paljon toki on tarinoita siitä, kuinka ympäristökin on huomannut ainakin ulkonäön muutokset ja elämän tapojaan parantava saa näin positiivista palautetta ainakin ulkoisista asioista.

Minulla on sikäli onnellinen tilanne, että ne työtoverini, jotka eivät tilanteestani tiedä, eivät myöskään ole muuten kenenkään ruokailusta kiinnostuneita yksilöitä ja ne taas jotka tietävät, ovat itsekin enemmän tai vähemmän samassa jamassa. Siis työstävät itsekin jonkinlaista elämän parantamisprojektia. Osalla projekti pikemminkin on sitä, että he pyrkivät saamaan liikunnan (takaisin) osaksi elämää ja osalla taas selkeä painonhallintaprojekti. Minulla kun kiinnostus on vahvasti molempiin. Tässä yhteydessä on sanottava, kuinka tärkeää on saada tukea ja tarvittaessa ainakin henkinen potku persuksille, silloin kun itsellä suunta tuntuu olevan hakusessa tai usko onnistumiseen kadoksissa.

Eikä tämä tukeminen liity pelkästään näihin terveen elämän projekteihin. Uskon, että aika monet saavutukset olisi ilman läheisten tukea jääneet saavuttamatta ja montakohan tavoitetta toisaalta olisi sopivalla tuella saavutettu. Että annetaanpas tänään jollekulle ansaittua arvostusta hyvin tehdystä työstä tai hyvästä ideasta! Siitä tulee hyvä mieli kummallekin. Samalla vielä syödään oikein ja kuntoillaan sopivasti - siinäpä on hyvän päivän ainekset pitkälti kasassa!

Tsemppiä!
(kannustaa) TM

perjantai 6. elokuuta 2010

kaksjapuol!!!

Haluan näyttää teille väläyksen logiikastani. Tämä selittää pitkälti, miksi suunnitelmat ei toimi. Miten saan itseni kerta toisensa jälkeen järkyttävän lamaannuksen tilaan.

Aamulla menin vaa'alle. Vaaka näytti 62,4 kg. WTF???? huusi uniset aivoni. Ollaan niinku helmikuun lukemissa edellisen ihan hyvän tuloksen jälkeen. TOIVOTONTA! Tuloksen jotekin ymmärrän, koska on taasen se kuukauden painavin aamu, jolloin ei todellakaan pitäisi mennä vaakaan ollenkaan, mutta masokisti mikä masokisti! Ja sitten alkaa veitsen kääntäminen haavassa.

Soitin Siskolle ja keskustelu eteni jokseenkin näin:
S: haloo
TM: mä painan 62,5 (huomaa vaaka sanoi 62,4, mutta tästä alamäki alkaa!)
S: ai
TM: se on neljäsosa 10 kilosta.
S: niin on
TM: se on melkein kuin puolet 10 kilosta.
S: häh?
TM (tuskastuneena): no 1/4 ja 1/2 on murtolukuja molemmat!!
S: niin on
TM: mä olen toiveikas, pettynyt ja lihava. toiveikas ja pettynyt on niinku kolikon eripuolet.
S: ja lihava vallitseva asiantila.
TM: niin ja siihen tulee itseinho kaupan päälle.
S: niinhän siihen tulee.
TM: siis mähän painan melkein 70 kg!!! (katkaisee puhelun)

Kun logiikka on tätä luokkaa, maha kipee ja turvottaa niin päivää ei voi pitää kauheen onnistuneena. Ehkä en ollut ihan tasapainoisimmillani tuon puhelun aikaan...

Mutta ruokailu on sujunut kauniisti ja hyvin (ainakin tähän asti - kellohan on jo yksi), joten kyllä tässä oikeaan suuntaan ollaan menossa. Nyt kun ei olis niin riippuvainen tuosta vaa'alla käynnistä, niin olis käymättä kunnes turvotus hellittää parissa päivässä ja tulos voisi olla erilainen. Mutta todennäköisesti käyn siellä huomenaamunakin, joten pidä Sisko puhelinta esillä!

Lomaterveisin

Hei vaan! Kuinkas Sinun lomasi meni?

Pelkkää liikunnan riemua ja terveellistä ruokailua kesäkeittiössä? No minulla ei mennyt ihan niin. Meillä kun on se uusi koira, Duracell (nyt jo puolivuotias), niin kesäkodissa koiran ulkoilutuskin oli sitä, että aamulla päästetään ulos ja puolen yön aikaan sisälle... Onneksi kesä oli upea niin jopa minun kaltaiseni vilukissan tuli uitua. Viileämpänä kesänä kyyhöttäisin rannalla vahtimassa, että nuoriso ei huku. (Hyppäisinköhän edes tosi paikan tullen kylmään veteen? Varmaan huutaisin jonkun vähemmän viluaran paikalle silloinkin). Eli liikunnan määrä (muutakin kuin tontilla kävelyä) väheni mökkeillessä radikaalisti. Kaverit veivasivat vesijuoksua luonnon vesissä jne. Minä luin kirjaa laiturilla.

Kesäruokailu menee meillä aika pitkälti niin, että siinä on proteiinin lähde (eli kalaa, broileria tai punaista lihaa) ja sen lisäksi pöydässsä on vihanneksia ja uutta perunaa. Siitä sitten jokainen (kesällä/mökillä kuuluu syödä isolla porukalla sukua ja ystäviä) keräilee lautaselleen, mitä eniten halajaa. Söin paljon kalaa ja kanaa salaatilla. Ikinä en ole syönyt niin vähän uusia perunoita kuin tänä kesänä. No niin hyvältähän tämä näyttää! Kaikki meni niin kuin pitikin?

No ei mennyt. Voi, pystyisin kirjoittamaan taasen uuden kappaleen ihka uusista tekosyistä, joita kesän aikana käytin! Tässä pari: Sipsiä söin (ja tarjosin muillekin) sillä verukkeella, että tällaisella helteellä tarvitsee suolaa kaiken hikoilemansa jälkeen. Niin ja jäätelön syönti nyt vähintäänkin on järkevää, kun se on kylmää ja jatkuva lämpöhalvaus vaanii ihan tervettä nelikymppistä kivennäisvettä rakastavaa naisihmistä ihan koko ajan... Ja karkkipuoleen ei edes tarvii mennä. Tiedätte kyllä! Niin ja puntariin ei kannata mennä, jos hiukset on märät... (hoh-hoijaa)

Mutta silti jotain tehtiin oikein. Jotain on talven aikana tarttunut selkärankaan ja tiukkaan, koska kaupunkiin palattua ja muutaman päivän venkoiltua nousin vaakaan ja ällistykseni oli melkoinen, kun paino oli 61 kg huippeilla! jei! Painohan on suunnilleen siinä missä lomalle lähtiessäkin!

Tästä intoutuneena tein tämän viikon maanataina ensimmäisen juoksulenkin loman jälkeen Duracellin kanssa - juoksin 50 minuuttia ja juoksu sujui kuin unelma! Vähän pelkäsin, että joudun aloittamaan juoksemisen loman jälkeen nollasta, mutta ei suinkaan!! Seuraava juoksulenkki ke ja jaloissa tuntui maanantain lenkki sekä työmatkapyöräilyt, mutta lenkin juoksuosuus kuitenkin 45 min ja fiilis kuin voittajalla. Ilmottauduin midnight runille ja olen ihan tohkeissani! Töitä täytyy tehdä ja säännöllisesti harjoitella, mutta on ihan mahdollista juosta kymppi syyskuussa. Eilen zumbassa ja olikin sitten hot-zumba - hiki lensi tosissaan ja veivata sai antaumuksella, mutta ihan loistavaa! Jaksoin älyttömän hyvin. Tänään on hyvin ansaittu lepopäivä! Lauantaina katsotaan sitten uudestaan!

Iloa liikuntaasi! Vaikka kesä lorvittiinkin (tai minä lorvin ja löysäilin, sinä olet saattanut viettää paljon kurinalaisemman kesän ja onnittelut siitä) niin nyt otetaan uusi suunta - tai siis palataan siihen vanhaan kurssiin, joka jo keväällä hyväksi havaittiin. Enää ei ole tavoitteeseen matkaa kuin mitä vajaat viisi kiloa! Helppoa!

Iloa päivääsi!