Pari viikkoa on mennyt lujaa. Liikuntaa on tullut harrastettua oikeastaan ihan entiseen malliin. Eli liikaa. Nyt pidän kuitenkin järjen päässä (tai yritän ainakin). Tänään on lepopäivä (siis oikea) liikunnasta. Mieli kyllä harhailee ja tämän päivän aikataulua suunnitellessa ehdin jo ajatella, että ehtisin nopeasti pyörähtämään salilla. Ennen kuin sain itseni kiinni. Ei. Tänään ei mennä salille. Tänään on lepopäivä.
Selkä pysyy melko hiljaisena säännöllisellä venyttelyllä, mutta en kuitenkaan uskalla leikkiä asialla. Sitä on vaan pakko ymmärtää rajansa. Kun nyt olen kiltti tyttö, saan loistavan palkinnon: voin treenata jatkossakin!
Ja nyt kun ei ole liikuntakiireitä, ehtii pestä kaikki juoksutopit yms varusteet puhtaiksi ja suunnitella tämän päivän ruuat ajatuksella. Että onhan tästä ihan käytännön hyötyäkin (sen lisäksi, että liikuntakyky säilyy...). Huimaa!
Vaikka kaksi päivää sitten kävin täällä itkemässä elämän epäoikeuden mukaisuutta, joka iski vasten kasvojani vaakalukeman muodossa, niin kyllä minä oikeasti tiedän ongelmani. Jossain määrin sitoutumiskammoinen olen selvästi! Kyllä minä tiedän, mitä pitää tehdä ja miten tehdä (niin kuin varmaan me kaikki), mutta ilmeisesti minulla ei ole kykyä sitoutua asiaan.
Toivomisen ja tietämisen lisäksi pitää myös tehdä! Nyt paino on tojottanut tuossa 6-kympin korvilla niin kauan, että kyse ei enää ole mistään jumituksesta. Kyse on siitä, ettei tässä projektissa ole sitoutunutta työntekijää, joka tekisi asian eteen jotain.
Omasta laiskuudestani huolimatta kiitän teitä rakkaat kanssakulkijani! Jos minulla ei olisi tätä blogia asioiden selittelyyn, mutta myös korjaamiseen eikä teidän viisaita kommenttejanne ja blogejanne, olisin varmasti vielä huonomassa jamassa. Mene ja tiedä!
Oikeasti luulin, että 6-kympin alla pysyminen olisi lasten leikkiä. Ei ollut. Ei ollut leikkiä ollenkaan. Radalla ei voi istuskella! Nyt tämä tukeva tyttö liikkuu taas ja tuloksia nähdään ihan pian!
tTM tahtotilassa :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos viestistäsi!