Selkäni yhtäkkisestä hajoamisesta on aikaa lähes viisi kuukautta. Sanon sitä yhtäkkiseksi, koska pidemmän aikaa vaivanneista alaselkäkivuista huolimatta en olisi koskaan voinut aavistaa, mitä tuleman piti. Yhtäkkistä se oli myös sen takia, että räjähdys tapahtui, kun kumarruin lattialla olleelle käsilaukulleni. Olin aina ajatellut, että tuollaiset asiat tapahtuvat jossakin todella extremessä lajissa....
Viitisen kuukautta on kulunut. Paljon on menty eteenpäin. Toipuminen on kuitenkin ollut paljon hitaampaa kuin ikinä kuvittelin. Sopeutumista on vieläkin jäljellä. Hyväksymiseen on matkaa.
Selkään sattuu ajoittain. Väärä asento, nopea liike, vieras patja, jne. saattaa aiheuttaa vihlaisevan kivun selkään ja koko alaselän alue aristaa sen jälkeen jonkin aikaa. Yleensä yön yli nukkuminen rauhoittaa tilanteen. Pitkään jatkuvan istuskelun aikana joudun korjailemaan asentoa moneen kertaan. Ilman tukea istuminen alkaa särkeä selkää ennemmin tai myöhemmin.
Jokainen vihlaisu saa paniikin nousemaan (ainakin hetkellisesti). Oman elämänsä hallinnan menettäminen on vielä tuoreessa muistissa. Se että ei pääse yksin vessaan tai miettii, kärsiikö lähteä hakemaan kirjan toisesta huoneesta vai onko vaan lukematta. Rappusissa liikkuminen oli hetken kokonaan poissuljettua. Välillä vieläkin tulee työmatkalla tulee mieleen reitin "vaikeat kohdat", jotka saivat tuskan ja raivon hien nousemaan pintaan joka aamu ja joka ilta.
Olen aina ollut nopea liikkeissäni ja tottunut liikumaan (ehkä liiankin) reippaasti. Olen juuri sitä ihmistyyppiä, jota edessä hidastelevat ärsyttävät. Yhtäkkiä se olinkin minä, jota nopeammat ohi mennessään tuuppivat. Minun piti väistellä nopeampiani... Niin tuskallista kuin se olikin, tuntuu, että nämä oppirahat piti maksaakin. Ihan kuin elämä olisi vinkannut hidastamaan. Hitaamminkin olen ehtinyt. Luonne ei vain valitettavasti ole jalostunut vaikka edellytyksiä olisi ollut...
Muistan varmasti ikuisesti lääkärin sanat minulle, kun itku silmässä sönkötin, että olen ruennut ontumaan... Lääkäri vastasi, että no lopeta ontuminen! Minusta hän osoitti julmaa luonnetta ja suurta harkitsemattomuutta. Olisin toivonut lohdutusta. Mutta toisaalta sillon tajusin, että todella minun on opeteltava uudelleen kävelemään tai muuten onnun lopun ikäni.
Tein kävelyharjoituksia. Keskityin siihen, että kävellessä jalkapohjan linja kulkee kantapäästä isovarpaan ja sen-seuraavan-varpaan-jonka-nimeä-en-tiedä välissä. Vähitellen askellus korjaantui vaikkakin se alkuun oli vielä hitaampaa kuin se ontuva tempominen (raivostuttavaa!). Opin kävelemään oikein. Tuskin kukaan huomaa sitä kävelystäni enää. Hitaampaa se edelleen on kuin alunperin, mutta nyt kävelen samaan tahtiin kuin muut ihmiset enkä rynni ohi.
Oikeassa jalkaterässäni on ne kaksi äsken mainittua varvasta, jalkapöytä ja säären ulkosyrjä puoleen väliin asti tunnottomat. Tai no ei tunnottomat vaan ikään kuin puutuneet. Kosketus tuntuu, mutta jos en katso, en pysty tarkasti sanomaan esim missä kohti tunnotonta aluetta kosketus on.
Varpaille nousu onnistuu. Pystyn myös kävelemään varpailla. Korkokenkiä en pysty pitkiä aikoja käyttämään. Korkokengillä kävelyyn täytyy kiinnittää vielä enemmän huomiota (jalan asentoa joutuu miettimään pitkiä matkoja kävellessä myös). Nopeasti kävellessä oikea nilkka taipuu helposti ulospäin (ja siinä on tunto!).
Olen siis jo juossut jalallani ja se on mennyt verrattain hyvin. Ensimmäisillä lenkeillä juoksu tuntui alaselässä, mutta toisaalta varmaan hysteerisestä jännitin selkääni... Tänä aamuna juoksin bussille tennareissa ja ihan yhtäkkiä oikean jalan jalkaterä otti kiinni asfalttiin ja hetken aikaa huidoin kaikilla raajoillani ilmassa ennen kuin (luojankiitos) sain tasapainoni takaisin. Ärsyttävä yllätys, jonka tuo jalka saattaa hetkittäin tehdä....
Suurimman osan aikaa en muista koko asiaa. Ei kuitenkaan mene päivääkään, ettei selkä muistuttaisi itsestään. Kuitenkin koko ajan vähemmän. Aikaisemmin keväällä muistan, että heti töistä tultuani oli päästävä pitkälleen, että selkä sai levätä. Nyt ei sellaista pakkoa enää ole.
Tämän aamuinen jalan töksähdys maahan oli juuri sen vuoksi niin yllättävä, että sitä on alkanut jo uskoa, että jalka alkaa olla kunnossa. Eihän se ole ja nyt kun näin paljon aikaa on kulunut en edes odota kovin suurta parannusta tulevaksi. Jos olisin oikein optimisti, sanoisin, että isovarpaan liikepuutos on hieman korjaantunut... Melkein sanoisin, että on (pystynhän kävelemään varpaillani ihan kohtuullisesti), mutta muutos on niin pientä ja hidasta, että en enää ole varma eteneekö se enää. Aika näytää.
En ole enää lohduttoman murheellinen tästä asiasta. Tulevaisuus hieman pelottaa, mutta tämän hetkisen tilanteen kanssa kyllä pystyy elämään. Suurin yllätys oli itselleni oikeastaan oma suhtautumiseni silloin kun kaikki tapahtui. Etukäteen olin ajatellut, että suurten haasteiden edessä minussa heräisi varmasti taistelija - mutta olin kyllä tilanteessa lähinnä lamaantunut kauhusta. Vaikka lähdinkin liikkeelle ja opettelin kävelemään, jne silti enimmäkseen olin lamaantunut. Olin odottanut itseltäni enemmän.
Niinhän minä aina.
t TM jalkapuoli muttei sentään ihan mielipuoli
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos viestistäsi!