Liikkua saa kivun sallimissa rajoissa

No niin, nyt on pari vuorokautta Kivusta ja ollaan matkalla kohti Parempaa. Todellakin. Ei tässä suinkaan vielä kivuttomia olla ja oikean pohkeen syrjässä, jalkapöydässä ja isovarpaassa vielä puutumisen tunnetta. Mutta kuitenkin jo paljon positiivisempi mieli. Tottakai vieläkin kiroiluttaa ja ärsyttää (lähinnä se, ettei voi liikkua), mutta ajatukset kuitenkin jo toipumisessa!

Tässä makoillessa kun on ollut aikaa ajatella, olen koonnut päässäni selän tarinaa, joka alkaa jo 90-luvulta, jolloin tein ensiaputilanteessa (nuorena, osaamattomana) jälkeenpäin ajatellen todella karmean noston, joka repäisi selkääni ja josta toipuminen kesti sitten jokusen ajan - olisiko ollut pari viikkoa kivuttomaksi. Tämä vanha vaiva on kummitellut erilaisissa tilanteissa vuosien varrella ja räjähti nyt sitten käsiin kumartuessani lattialla olleelle käsilaukulle...

Pieneen alaselän vihotteluun olin jo niin tottunut, että yksinkertaisesti kieltäydyin kuuntelmasta itseäni. No, tässä se taas nähtiin! Kyllä keho kertoo, jos vaan viitsii kuunnella. Nyt sitten opetellaan kuuntelemaan ja kantapään kautta perinteisesti. Jos ei olisi niin kova pää, elämä saattaisi joskus olla helpompaa, mutta toisaalta ehkä olisi tullut useammin epäiltyä omia rajoja ja sikäli jäänyt monta kokemusta köyhemmäksi :))) Siis pidän pääni.

Hah-hah-hauskaa oli lääkärin vastaanotolla perjantaina, kun hän totesi, että jatkossakin saa "liikkua kivun sallimissa rajoissa"... Öööö. No, tavallaan se onkin se ongelma, jonka vuoksi tässä ollaan... Toiset liikkuu kivunkin kanssa enemmän kuin toiset. Minua ei pienet selkäsäryt ole juuri pidätelleet. Joka tapauksessa haluaisin pitää itseäni kehittyvänä yksilönä, joka nyt ottaa opikseen ja opettelee liikkumaan kohtuudella, oikein ja ennen kaikkea kuuntelemaan ja huoltamaan kehoaan.

Vaikka nyt tulikin turpaan, niin silti eteenpäin mennään luottavaisin mielin! Nyt tulee tulikoe ruokailun (liikaa aikaa miettiä, että mitähän sitä söisi) ja mielen hallinnan (kärsivällisyys ei kuulu vahvuuksiini, sen puute hyvinkin) suhteen. Tämä on nyt otettava vaan siltä kannalta, että nyt on aika pysähtyä ja tehdä ehkä jotain muuta elämässä ympäriinsä koohottamisen sijaan (vaikka siihenkin palataan heti, kun pystytään :)). En väitä, että tällainen pakkoloma olisi hienoa (eihän se ole), mutta onhan se parempi kuin pakkohoito :) Kun siitä elämän hidastamisesta vouhkaavat kaikki naisten lehdet, elämäntapavalmentajat ja muut gurut, niin kokeillaan sitä nyt sitten. Huomenna lääkäri, OMT-fyssari (toivottavasti) ja uusi päivä!

Positiivista energiaa kaikille! Juoskaa upeita lenkkejä, nostakaa rautaa, zumbatkaa ja seinäkiipeilkää! Kyllä minäkin kohta!

teidän TM