Ruma sana

Mitä tästä jäi käteen? Tästä Uuden Elämän-projektistani, joka on kestänyt... öö 100 vuotta (tai 200). 

Liikunnallinen minä on palannut. Sinänsä olen astetta enemmän Minä. Blogini otsikko siis jollain tasolla toimii. Ja liikun paljon. Siis oikeasti paljon. Monipuolisemmin kuin ennen. Pitkät kävelylenkit mm ovat tulleet jäädäkseen (koska minulla on koira). Että kaikki ei enää ole raivoisaa suorittamista. Hyvä minä. 

Mites tuo itsehillintä? Suhde sokeriin? Painonhallinta?

Suhteeni sokeriin on edelleen sanalla sanoen sairas! Järjen tasolla ymmärrän, ettei ihmiselimistö ole sopeutunut nykypäivän ruokaan, eikä eritoten sokerin määrään. Eikä nyt ainakaan todellakaan siihen määrään, minkä itse olen taas viime aikoina kuluttanut. 

Jälkiä sellainen elämä jättää. Tiedän, ettei itsensä morkkaamisella ja sättimisellä, erilaisilla rangaistuksilla, saa aikaiseksi kuin pahan mielen. Mutta eipä näytä olevan tämä oman pään silittelykään kauhean hedelmällinen tie (pikemminkin sokerilla katettu). 

Tietysti olen iloinen liikunnasta ja sen tuomasta hyvästä olosta. Olomuotooni en ole ollenkaan tyytyväinen. Olen totisesti päässyt irti painokeskeisyydestä ja oppinut rennon ruokailun. Ja nämä eivät tehneet minulle mitään hyvää! Olen vihainen ja surullinen.

Ruokailu periaatteessa menee ihan oppikirjan mukaan edelleen. Siitä olen pitänyt kiinni. Herkkujen määrä taas on noussut potenssiin 1000. Ja seuraukset ovat nähtävissä. Ei siitä vielä enempää. Haavat ovat vielä auki. Niitä ei voi sorkkia enempää. Korjausliike on tehty ja murjotan nyt omaa typeryyttäni jonkun aikaa.

Mukavuusalueella olen töröttänyt nyt riittävän kauan. Minulla on siihen syyni. Monta syytä. Tekosyitä kaikki.

Olen miettinyt sitäkin, että pitäisikö minun itseni hyväksyä itselleni jokin muu kuin tavoitepainoni. Vielä en kuitenkaan ole siihen valmis. En koe olevani oma itseni näin Tukevana Tyttönä. Vaikka jaksaisinkin liikkua. Se ei vaan riitä.

Ehkä eniten ärsyttää olla yksi niitä, jotka uhoavat elämänhallintaansa ja menettävät sen ensimmäisessä kurvissa. Tämä monen vuoden virtuaalinen syväanalyysi on yhtä haparoivaa edestakaisin veivaamista. Eihän siinä ole mitään järkeä. Todistan kaikkea aikaisemmin sanomaani vastaan. En toimi oppieni mukaan. En ole oppinut mitään.

Hämmentävintä ehkä on tämä olematon realismi mitä omakuvaan tulee. Ilman vaakaa ja sallimusta täynnä olin hukassa. Pidinkö oikeasti viime kuukausien elämäntapaa mahdollisena? Vain "pieninä lipsahduksina"?

Olisipa minulla parempia uutisia. Mutta niitä ei ole.

tTM sokerilla kuorrutettuna