Mitä lähemmäs tavoitetta tullaan, sen varmemmin ajatus jo askaroi tulevassa. En tiedä uskoinko koskaan oikeasti saavuttavani tämän hetken tai sen kilon päässä olevan hetken silloin, kun matkaan lähdin... Nyt tiedän, että saavutan tuon tavoitteen, joten olen alkanut suunnitella elämää eteenpäin!
Kolmen viikon päästä optimistisimman arvion mukaan saan kokeilla juoksemista. Olisipa todella huimaa, jos saavuttaisin tavoitepainoni ilman juoksua! Juoksu nimittäin oli omassa päässäni se salainen ase, joka kaivettiin esiin viime hetkellä. Se joka varmistaisi maaliin pääsyn. Kun kaikki muut keinot on käytetty eikä enää kiristämisen varaa jäljellä, juoksu kuluttaisi ne viimeiset kilot! Miten järjetöntä. Mitä ihmeen kiristämistä?
Ehkä tämäkin nyt on niitä selkärikon positiivisia puolia. En ole voinut juosta. En ole tarvinnut juoksua. Olen pärjännyt ihan hyvin. En ole lihonut holtittomasti (jonka luulin olevan väistämätön seuraus) ja itse painonhallinta ei ole ollut yhtään sen vaikeampaa vähemmällä liikunnalla.
Se mikä on ollut vaikeampaa (noin 1000 x vaikeampaa) on henkinen kantti - jonka pettäminen olisi voinut johtaa pelkäämääni seuraukseen helpostikin. Pää vaatii ulkoilua, hikoilua ja hengästymistä. Raivon kyyneleet ovat käyneet monesti silmissäni! Mutta vaikka psyyke riekaleina olen laahustanut ulkona ja uima-altaassa, niin painonhallintaa se ei ole estänyt!
Terveellistä on huomata, että ei tämä vaatinut sitä juoksua (jos olisin pystynyt loppuun asti juoksemaan, olisin paasannut täälläkin postaus toisensa jälkeen, kuinka juoksu kruunasi projektini varmisti tuloksen). Yllättäen heräsinkin totuuteen, että kyllä minulla idea on hallussa ja pystyn tähän, eikä ole yhtä autuaaksi tekevää tekijää (vrt. juoksu :)). Idea valitettavasti on se vanha: syö vähemmän kuin kulutat... Anteeksi. Niin se vaan on!
Aurinkoista viikonloppua!
tTM
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos viestistäsi!