On ollut kiire. Epäinhimillisen kiire. Siis sillä tavalla kiire, että töissä jää puolet tekemättä ja silti on aina myöhässä jostakin yksityiselämän pakollisesta menosta - jonkun sortin urheilu/koulu/harrastusvapaaehtoistoiminnasta, jolla varmistetaan, että joku seura/koulu pysyy tolpillaan ja suostuu ottamaan osavastuun hervottomasta ja hyperenergisestä jälkikasvustani...
Se on kaksisuuntainen tie. Olisi niin paljon helpompaa nostaa kädet pystyyn ja sanoa, että periaatteessa kyllä, mutta ei. Että en ehdi, en pysty, pää hajoo... Mutta ei voi. Siinä on se toinen puoli/suunta, että kyllä mä haluan, että ne asiat tapahtuu ja jonkun on värkättävä, askarreltava, ommeltava tylliä, kiharrettava, pakattava, kuljetettava, purettava, siivottava ja taputettava eturivissä kamera polvilla keikkuen, kannustettava ja hurrattava.
Enkä minä niitä asioita yksin tee. Siellä on monta muutakin aikuista kyynärpäitä myöten velvollisuuksien kurimuksessa haaveillen vapaudesta, tuulesta hiuksista, omasta ajasta.
Olen ollut niin väsynyt ja lamaantunut, että painonpudotusprojektiani olen toteuttanut kuin kone. Itsepäisenä kuin muuli toistanut opittua kaavaa, kun ei ole ollut aikaa miettiä mitään vaihtoehtoja. Tulosta näyttää syntyvän. Muulina mennään, kun ei juuri nyt ole aikaa muutakaan miettiä. Ehkä joulun jälkeen tulee hetki, kun voi pysähtyä miettimään asioita.
t TM muuli-dieetillä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos viestistäsi!