Sivut

lauantai 30. tammikuuta 2010

sairastamista...

Eilinen aamu alkoi (paitsi loistavalla painotuloksella 62,9 - mikä tarkoittaa neljää pudotettua kiloa vuoden vaihteesta) kurkkukivun aavistelulla... olin kuitenkin varannut sisäpyöräilytunnin, jonka vuoksi (loogista?) menin kuitenkin tunnille. Ilmastoidussa salissa pyöräily sai kurkun tuntumaan siltä, että olin niellyt kaktuksen ja tänä aamuna ei taas ollut mitään epäselvyyttä siitä, onko se kipeä vai ei! Kyllä on. Lisäksi on lihassärkyä ja kaikenkattavaa väsymystä.

Masentaa. Liikunta on nyt poissuljettu - ainakin tämän viikonlopun. No niin paljon on tullut liikuttua, että ehkä on ihan hyvä pitää pari päivää taukoa, muttä ärsyttää silti. Pakkanenkin on tänään vihdoin laskenut alle 10 asteen... Joten hiihtäessäkään ei enää olisi tarvinnut pitää liinaa naaman edessä. Ärsyttävää.

Olen tehnyt tämän laihdutusurani (noin kymmenen vuoden) aikana useita erilaisia yrityksiä ja yksi niistä on ollut liittyminen Painonvartijoihin. Ihan hyviä ohjeita sain sieltäkin. Tosin pettymys oli punnituksen tapahtuminen niin intiimisti. Olisin tarvinnut julkista nöyryytystä kaikkien keskellä ja ohjaajan suuriäänistä päivittelyä, että hyväluoja, kuinka teet tätä itsellesi!! Tai ainakin luulen niin. Kerran kuitenkin sain seurata vierestä keskustelua, joka oli omalla kohdallani tosi herättävä. Reilusti ylipainoinen mies meni vaakaan ja koska olin tulossa heti hänen jälkeensä ja miehellä oli kantava ääni kuulin miehen ja ohjaajan keskustelun. Painoa oli tullut viikon aikana kaksi kiloa lisää. Mies kertoi, että se johtuu siitä, että hän on ollut kipeänä. Muistan varmaan ikuisesti ohjaajan yllättyneen ilmeen (siis oikeasti hämmästyneen) ja ohjaaja sanoi miehelle: "mutta eihän sairastaminen ole mikään syy syödä huonosti tai enemmän!"

Todella pysäyttävä ajatus. Ja ohjaajan vilpitön hämmästys siitä asiasta, että HÄH!!? siis miten sä ajattelet, että sairaana sais syödä herkkuja??? Ihan kuin ohjaaja ensimmäisen kerran olisi törmännyt asiaan. Teki mieli kysyä, että eikö teillä muka tehty niin, kun olit pieni, että jos oli kipee sai herkkuja?? Kyllä meillä ainakin aina sai! Sairaana sai syödä ihan mitä halusi, mikä vain maistui... Ja samalla tajusin asian vääristyneen omassa päässä - miksi ihmeessä saisi? Millä tavalla se paranemista edistäisi? No tietysti syömättömyyskään ei ole hyvä, mutta kyllähän aikuinen voi syödä ihan terveellisesti ja varmasti sen verran, että pysyy elossa! Sairaanakin. Todellakin.

Siis tää jatkaa nyt tätä murjottamista, koska ei pääse liikkumaan, mutta nauttii kuitenkin rauhasta, käsitöistä, elokuvien katselusta lasten kanssa ja aikoo sulattaa pakkasesta marjoja ja herkutella niillä :) Lepäämällä tauti lähtee - ei syömällä!

2 kommenttia:

  1. Johtuukohan yleisestikin tunnesyöminen joillain siitä, että tosiaan lapsena sai herkkuja sairaana ollessaan, ja sitten sitä oppi yhdistämään kurjan olon ja herkuttelun? Ja sitten jos sattuu olemaan aikuisena olemaan ihminen, jolla henkisistä ja/tai tunneperäisistä syistä on enemmän tai vähemmän kurja olo koko ajan, niin tuntee olevansa oikeutettu syömään herkkuja.

    Varsin mielenkiintoinen ajatus!

    VastaaPoista
  2. Kyllähän ruoka tiiviisti varsinkin pienellä lapsella liittyy lohtuun ja äitiin, joka ainakin noin perinteisessä mielessä on se lohdun antaja. Onhan se ihmisellä uskomattoman voimakas refleksi, että hädän hetkellä äiti tulee mieleen, oli se äitisuhde sitten minkälainen tahansa... Ensimmäinen opittu lohtu on huonoon oloon ollut se, kun äiti tulee ja antaa ruokaa. Noo tämä nyt on tällaista keittiöpsykologiaa, mutta mielenkiintoista kuitenkin.

    VastaaPoista

Kiitos viestistäsi!